1. Kokousten sählärit. Päälle pitää puhua (mitä enemmän sen parempi), omia juttuja isolla metelillä touhuta, asian vierestä hörpöttää...näyttää muille, miten kamalan tärkeä ihminen olen. Välillä noustaan seisomaan, tehdään pikku kunniakierros väen keskellä, suhistaan kännykkään, huudahdellaan itsekseen "ai, niin", kaivellaan isoilla eleillä tavaroita jne. Ja joka helvatin kokouksessa sama juttu. Kun on omasta mielestään maailman napa niin pitäähän se muillekin näyttää. Ei selllaiseen käytökseen oikein enää voi kommentoidakaan mitään, sillä jos ihminen ei itse huomaa ylimielisyyttään, ei sitä muutkaan hänelle oikein osaa kertoa. Ja tällaisten kanssa sitten pitää elää.

2. Kirjaston kirjoihin korvavaikkua ynnä muita eritteitä liipovat ihmiset. Oksettaa ottaa käteensä kirja, jonka sivuilla on keltaista töhnää, epämääräisiä rantuja ja laikkuja jne.

3. Kun ei tule kuulluksi. Politiikassa huomaa usein sen, että välttämättä ei kuulla sitä, mitä toinen ihminen sanoo vaan korvissa soi koko ajan esimerkiksi vasemmistoliitto, vasemmistoliitto, vasemmistoliitto. Ja sen oman nupin murinan mukaan onkin sitten helppo tyrmätä todella fiksutkin asiat. Vain siksi, että se tulee väärästä suusta.

4. Kaiken-maailman-tuulimyllyn-lämmittäjät. Tarvitseeko sitä edes selittää? Näitä politiikan kentällä riittää.

5. Ihmiset, jotka katsovat asiakseen tiedottaa minulle, että onpas tyttärelläni hurjan pitkät hiukset, ihan on peikon näköinen. Niin? Enpäs olekaan itse asiaa huomannut. (Reunahuomautus: tätä tapahtuu joka päivä kymmenestä kahteenkymmeneen kertaan)

Tämä lista jatkuu jonain toisena päivänä. Nyt lähden lenkkeilemään raivoa vähäisemmäksi. Ai niin, unohtui ne kasikympin alueella kuuttakymppiä, keskiviivan tuntumassa köröttelevät. Ohitusyrityksen huomatessaan lisäävät pirut vielä vauhtia.